Tämä on Vilipiski, poikani Iivarin arvokkaanhöperö hurtta, torkkumassa ansaittua koiranuntaan 12-vuotiaana. Nyt sitä ei enää ole paitsi tuhkana maassa ja haikeutena mielessämme. Se kiersi milloin kenenkin luona aina yhtä luottavaisena. Ja se oli aina tervetullut. Se ei tehnyt ikinä pahaa yhdellekään olennolle, mutta se ehti varmasti tuottaa iloa tuhansille: ystäville ja vastaantulijoille, joista joka toinen hymyili ja joka toinen nauroi. Eläimet ovat eläimiä ja ihmiset ihmisiä ... enkä tiedä, mitä sanoisin, vaikka haluaisin sanoa jotakin. Kai sen, ettemme välttämättä ole aivan erilaisia. Ja ettemme ikinä aivan varmasti tiedä, mitä joku tai jokin tuntee. Se, joka on nähnyt Robert Bresson'in elokuvan Balthazar – se kertoo tarinan aasista, joka kiertää omistajalta toiselle – ehkä ymmärtää, mitä en osaa sanoa. Eläinten taivas on tässä ja nyt. On jos on. Kai minunkin.