VilleKomsi.net

Terkkuja Kiasman edestä la klo 18-21..., Kisahallin putkasta noin klo 22-15 ja Pikkuroban sumpusta noin klo 15-18.

Menin paikalle Thomi Wallgrenin ynnä muiden yhteisestä ehdotuksesta. Sovimme käppäilevämme keskustassa illan mittaan ja tarkkailevamme, mitä mahdollisesti tapahtuu – ja jos ikäviä tapahtuu, kuka mitäkin teki.

Voin tähän väliin kertoa, että nähtyäni muutamaa päivää aiemmin kaupungille liisteröityjä julisteita, joissa "solidaarisuudesta Kiinan päivittäin mellakoivia pienviljelijöitä ja hikipajojen työläisiä kohtaan" sekä ihmisoikeuksien puolustamiseksi Kiinan lisäksi Burmassa ja Vietnamissa kehotettiin järjestämään "sekasortoa Helsingin kaduille" lauantaina klo 17:45 lähtien -- julisteen tarkkoja sanamuotoja en muista, koska kaikki näkemäni oli osittain revitty tai peitetty -- tunsin ensin syvää suuttumusta ja sitten surua. Mikä minä olen varmasti arvioimaan kenenkään sielunelämää ja motiiveja, mutta strategian typeryys tuntui masentavalta, niin samaa mieltä kuin perusviestistä olinkin.

No, kuten monesti on jo todettu, poliisien suorittama äkkinopea ja perinpohjainen kokoontumispaikan saartaminen oli kerrassaan hämmästyttävä spektaakkeli. Minusta vaikutti, että ketjun sisällä oli pari-kolmesataa ihmistä ja jo ensimmäisessä piiritysketjussa ainakin parisataa poliisia, taempana arvatenkin huomattavasti lisää. Sisällä olijat olivat varsin ilmeisesti suurelta osin uteliaita ohikulkijoita tai lehtiväkeä. Yhtenäisen näköinen mustiin pukeutunut ja osin kasvonsa liinoilla tms. peittänyt porukka näytti käsittävän pari-kolmekymmentä varsin nuorta henkilöä. Varsinaisia kommandopipoja näin kahdella. Ei juuri aikaakaan, kun kuulin kaiuttimien kautta kuulutuksen: "Poliisi on päättänyt keskeyttää Postitalon edessä pidettävän mielenosoituksen järjestyshäiriöiden vuoksi. Poliisi varoittaa voiman käytöstä. Poliisi valmistautuu voiman käyttöön."

Vähintäkään järjestyshäiriötä en ollut siihen mennessä havainnut. Enkä sen puoleen mitään järjestettyä tapahtumistakaan. Yleinen tunnelma oli lähinnä hilpeän huvittunut tai uteliaasti tarkkaileva. Saartorengas oli siinä vaiheessa jo aukoton ilman mitään ulospääsypaikkaa. Aivan muutama harva näytti sieltä täältä pääsevän pujahtamaan rauhallisesti ulos, saatuaan ilmeisesti jonkun visiirit laskettuina joukkoa saartavista poliiseista kuuntelemaan ja vieläpä hyväksymään esitetyn erityisperustelun. Voisin olettaa, että tämäkin oli ohjeistuksen vastaista, koska monet huomattavan rauhallisen näköisistä ihmisistä turhaan yrittivät kysellä, miksi eivät voi jatkaa matkaansa. Esimerkiksi tyhjiä pulloja kassiinsa keräillyt pöllämystyneen näköinen mies sanoi minulle Mannerheimin patsaan suunnalla turhaan pyytäneensä päästä pois. Häneltä kuitenkin kuulin, että Postikadun kulmassa oli heitetty muutama pullo poliiseja kohti.

Vähän myöhemmin muutamia tyhjiä oluttölkkejä muovikassiinsa keräillyt kumarainen ja ilmeisen epäpoliittisesti sadatteleva eukko päästettiin tyrskähdysten ja hurraahuutojen saattamana pujahtamaan käsivarsien alitse ulos saartopiiristä.

Jossakin vaiheessa kenties tunnin kuluttua kuulin kuulutuksen, jonka mukaan saarron sisäpuolella olijoita kehotettiin poistumaan paikalta pohjoiseen päin Ala-Mannerheimintien kautta sekä lisättiin, että ne, jotka eivät poistu, syyllistyvät rikokseen. Ainakaan minä en siinä vaiheessa havainnut minkäänlaista poistumisaukkoa saartorivistössä. Kuulutus toistui parin tunnin kuluessa kerran tai kaksi (toisella mahdollisista kerroista se kuului niin huonosti, että en voi olla varma asiasta). Tilanne vaikutti todellakin kummalliselta. Vasta vähitellen joku tiesi kertoa, että patsaan suunnalla päästettiin ihmisiä ulos piiristä mutta yksin kappalein ja hyvin hitaasti; jokaisen kuulemma piti vähintäänkin lausua nimensä videokameran edessä, ja tavaratkin tutkittiin. Pitikö tämä paikkansa, sitä en pystynyt näkemään, koska ihmismassa sillä suunnalla oli tiheä. Monet kuitenkin kertoivat samaa.

Muistaakseni jossakin vaiheessa ensimmäisen kuulutuksen jälkeen eri puolille hajaantuneet mustiin pukeutuneet varsin todennäköisesti anarkisteiksi lukeutuvat nuoret henkilöt jonkin todennäköisesti ennalta sovitun merkin kuultuaan ryntäsivät eri suunnilta yhtä aikaa Sanomatalon suuntaan saartorengasta päin. En nähnyt tarkasti, mutta yritys jäi ilmeisen tuloksettomaksi, ja sen olisi voinut arvata – yritys vaikutti enemmän periaatteelliselta kuin käytännölliseltä. Tämän jälkeen seurasi ohjelmassa jonkinlaista kylän kesäjuhla -tyyppistä kisailua: useimmat tuosta samasta joukosta ryhmittyivät kahdeksi joukkueeksi, jotka leikinpäiten juoksivat useita kertoja toisiaan päin ikään kuin ottaen mittaa toisistaan.

Mellakka tuntui kovin kaukaiselta ajatukselta.

Sitten näin, kuinka pari kaveria, toisella kommandopipo ja toinen jo huivinsa kasvoilta ottaneena, tarttui tyhjiin olutpulloihin ja heitti ne päin poliisirivistöä Sanomatalon suuntaan. Varsinaista vaaraa niistä ei ollut, koska kypärät ja visiirit suojasivat poliisien kasvoja, ja pullojen pysäyttäminen läpinäkyviin mellakkakilpiin oli ilmeisen helppoa. En silti ollenkaan pitänyt tästä harrastuksesta ja ärjäisin "saatanan kusipäät". Muutaman hengen porukka tuijotti minua äimänä ja kysyi, mitä helvettiä tarkoitan ja mikä ongelma minulla oikein on. Ja mitä mä täällä oikein teen ja miksen häivy. Miten täältä nyt muka häivytään, kysyin. "No kyllähän sä aina pääset" sanoi se nuorempi ei-enää naamioitunut heppu. "Menet vaan ja puhut." Päätin etten edes kokeile.

Kysyin, miten helvetissä hän itse uskoo pullojen heittelyn auttavan Kiinan pienviljelijöitä, ja lisäsin, että juuri hän on minun ongelmani, jos tuo on hänen kamppailukeinonsa. Minun mahdollisuuteni puhua samoista asioista kärsivät sen takia pahasti.

Sukeutui jonkin aikaa kestänyt keskustelu suorastaan ystävällisessä hengessä. Poika kertoi mm., että hänen suurin poliittinen intohimonsa kohdistui spreijaamisen vapauteen. "Sitä ei ikinä voida enää lopettaa, se on varma." Ei hän kuitenkaan töhrimistä sanonut kannattavansa eikä edes yksityisen omaisuuden väkisin-koristelua vaan julkisten rakennusten – nehän ovat meidän kaikkien omaisuutta. Hmmm, sanoin. Meitä on monia sellaisia, joiden mielestä monet julkisetkin rakennukset ovat kivemman näköisiä sellaisinaan. Sitä vastoin Sanomatalosta en ole aivan varma (puhumattakaan Nokian harmaista lasihirviöistä Ruoholahdessa). Jotain nättiä ja värikästä niissä voisi piristää minuakin.

Se toinen, kommandopipoinen heppu (tuskin kahtakymmentä hänkään) alkoi sillä välin uhota hillittömästi Kiasman itäpuoliselle poliisirivistölle. "Ette uskalla raukat tulla yksin mua vastaan... kasvoista kasvoihin... joskus vielä mä selvitän välit... sun kanssa varsinkin (huusi osoittaen jotakuta rivissä takanani)... mä haluan sut..!"

Taputtelin olalle välillä. Vaihdettiin ajatuksia useaankin otteeseen nenät vastakkain. "Milloin me tavataan kasvoista kasvoihin?" kysyin ja rapsutin rei'itettyä pipoa. "Et ota sitä" heppu jupisi kireästi, ja lupasin etten.

Sanoin tavanneeni poliiseja joka lähtöön. Hyvinkin ikäviä ja ihan kelpo tyyppejä. "Ne ovat kaikki samanlaisia” heppu väitti vakaumuksellisesti. Häntä on kuulemma pamputettu yhdenkin kerran, kun hän vain istui autossa eikä tehnyt yhtään mitään. "Eikä ne kukaan kuuntele." Sanoin, että minä kuuntelen. Ja että kuuntelisin vielä huomattavasti paremmin jos mitään ei heiteltäisi.

Sanoi tietävänsä, että mä olen joskus ollut ”vastaan” (yhteiskuntaa, systeemiä, kapitalismia... oletan). Miksi mä nyt olen niiden puolella? En mä ole ilman muuta kenenkään puolella, väitin. Tiedä sitten, uskoiko.

Hassua, mutta melkein tuntui kuin oltaisiin hiukan tultu kavereiksi. En ehtinyt ehdottaa, että tulisi mökille saunaan puhumaan loput. Saisi pitää pipon silmillä, jos haluaa.

Oli alkanut muodostua selvä jono (joskin hyvin hitaasti etenevä) ulospääsypaikan luokse. Poliisiketjut etenivät aina välillä kiristäen ympäröidyn alueen pienemmäksi. Pipopään kaveri juoksi hakemaan Kiasman seinustalta jotakin unohtunutta, joka näytti polkupyörän pumpulta, mutta ei ollut. Pipopää oli katkera, kun kaikki vain lähtevät kiltisti pois eikä kukaan edes yritä mitään oikeasti. "Mikäs toi muuten on?" kysyin ja pudistelin päätä. Enempää tuskin saatoin. Mihin tuo pieni ryhmä sitten meni tai joutui, sitä en nähnyt.

Muutamat pelleilivät tai harrastivat narsistisia performansseja poliisirivistön edessä. Yksi heppu lähestyi riviä kädet levällään ja suuteli nöyrimmäisesti neljää rynnäkkökilpeä. Joku blaseerattu blondi antoi kavereidensa ottaa itsestään valokuvia rivistöä vasten teatraalisesti kauhistuneen näköisenä. Yksi asettui maahan leikkimään kuollutta ja pari muuta otti "dokumenttikuvia". Poliisien ilmeitä ei oikein erottanut visiirien takaa.

En suoranaisesti havainnut asiatonta käyttäytymistä poliisien puolelta. Koko operaation suurellisuus, sen käsikirjoitus ja koreografia sitä vastoin tuntuivat ylettömiltä ja ikään kuin sinänsä tarpeellisen lääkkeen varomattomalta yliannostukselta. Oli ehkä aivan perusteltua tehdä tiettäväksi järjestysvallan taattu ylivoima, enkä minäkään välttämättä mielelläni seisoisi ilman suojuksia rivistössä, jota kohti melko todennäköisesti joku saattaisi heittää jotakin. Silti uskon, että homma olisi toiminut paremmin, jos poliiseista jotkut pätevimmät (ja oikeasti tilannekohtaista päätösvaltaa omaavat) olisivat tulleet (vaikka sitten suojuksineenkin) välillä vähän rivistön sisäpuolelle puhumaan ja kuuntelemaan. Rivistön ajoittainen nopea eteenpäin astuminen ja kehän kiristäminen ilman että kukaan sanoisi ja selittäisi mitään toi vähän liian helposti mieleen, että tässä on poroerotus menossa ja me olemme poroja – viime kädessä elukoita kenties.

Klo 21:n aikaan väki piirin sisällä oli jo aika vähissä.

Viimeisten poistujien joukossa näin kaksi ulkomaalaista punkkaria (piikkiniittejä ja paljon lävistyksiä). Puhuivat englantia. Tai mies puhui, vaikuttaen ärtyneeltä, nainen itki koko ajan ilmeisen peloissaan tai järkyttyneenä jostakin.

Sitten joku ilmeisesti taas yritti rynnätä rivistön läpi Sanomatalon suuntaan Kiasman ovensuun kohdalla – tai poliisit päättivät syystä tai toisesta ottaa jonkun sielläpäin kiinni. Näin vain jonkun paljaan selän poliisirivistön jalkojen tasolla – jotakuta ilmeisesti oli tartuttu kiinni muun muassa paidasta. Mitä lieneekin ollut kyseessä, se säpsähdytti viimeisiä lähellä olijoita, ja kahdeksan nuorta henkilöä – sikäli kuin myöhemmin kuulemastani ymmärsin, osa anarkistijengiin kuuluvia tyttöjä ja muutama enemmänkin sattumalta paikalle osunut poika – ilmeisen spontaanisti ja suunnittelematta istui maahan piiriin toisiaan käsikynkästä pidellen. Nämä sitten jokseenkin saman tien irrotettiin ylivoimalla toisistaan, useiden ranteet sidottiin nippusiteillä selän taakse ja heidät kannettiin peräkanaa jalkakäytävän reunalle odottamaan bussiin pakkaamista.

Kuulin myöhemmin väitettävän, että yhtä heppua oli joku poliiseista ensin huitaissut takaviistosta nyrkillä päin naamaa ja sitten vasta karjuen kieltänyt enää puremasta. Samaa heppua – vai jotakuta toista? – oli kuulemma väännetty ranteista niin pahasti, että nyrjähdys saattoi olla kyseessä, ja sitten kylmästi niputettu ranteet selän taakse ja työnnetty mies kasvoilleen makaamaan pitkäksi ajaksi bussin lattialle. (Tämä on siis kulkutietoa, en voi vahvistaa nähneeni.) Huomattakoon (mikäli äsken kerrottu pitää paikkansa) ettei tässä vaiheessa voinut enää mitenkään olla vaaraa, että vähät jäljellä olijat saattaisivat muodostaa minkäänlaista vastusta poliisille saati vaaraa yleiselle järjestykselle. Kiirettä ei voinut olla.

Ohi kannettaessa yksi maahan istuneista nuorista naisista kivahti kantajille: "Kädet pois mun jalkojen välistä!" Saattoi olla perusteltu ärähdys, mutta toisaalta voidaan todeta, että ihmistä olisi helpompi kantaa, jos siinä olisi kahvat. Ja taas toisaalta vieläkin pätee, että mitään pakottavaa kiirettä ei voinut olla. Toinen mimmi huusi: "Kuulitteko mitä se sanoi? Kysyi multa, onko sulla tissit! Eikä suostu sanomaan nimeään!" Mainittua kysymystä en kuullut, mutta sen voin vahvistaa, ettei poliisi uudestaan kysyttäessäkään nimeänsä kertonut tai muuta, esim. numeroa, jonka perusteella henkilöys olisi selvitettävissä.

Suoranaista syvää järkytystä kumpikaan naishenkilöistä silti tuskin koki – istuivat samassa bussin peräosassa ja myöhemmin pikkuroban sumpussa ja vaikuttivat sekä fiksuilta että tasapainoisilta. Viimeksi mainittu poliisin kysymys (jota en siis kuullut) saattoi jossain määrin selittyä sillä, että piiriin istuneiden joukossa ja sittemmin samassa sellissä kanssani, oli heppu, joka oli pukeutunut varsin tyttömäisesti ja irvisteli aamulla: "Metkaa vetää roolia."

Tässä vaiheessa poliisipiirin – tarkoitan saartorenkaan – sisällä olimme näiden kannettavien lisäksi enää Suomen kuvalehdelle kuvia räpsivä freelance-kaveri (Markus Pentikäinen) ja minä. Olisin varmaankin voinut poistua noin kymmenen sekuntia nopeammin kuin poistuin (enintään puoli minuuttia, luulen, sillä jono oli juuri vasta loppunut). Puhuin kuitenkin juuri yhden pojistani kanssa kännykällä ja samalla katselin, millä tavoin viimeistä piirissä istuneista kannettiin. Sitten tunsinkin otteen käsivarressani, samoin toisessa. Ojensin kädet ja seurasin äärimmäisen kiltisti.

Kuvaaja otettiin kiinni samalla tavoin. Hän sai soittaa toimitukseen, josta kuulemma sanottiin, että mene nyt sitten putkaan vaan. Minäkin ajattelin, että samapa tuo, tarkoitushan oli katsoa leffa loppuun asti.

En voi väittää, että ainakaan minua olisi kohdeltu mitenkään asiattomasti, enkä sunnuntain puolellakaan kuullut enää mitään katkeria ja yleistäviä kiukunpurkauksia samaan tapaan kuin kommandopipohepun kanssa keskustellessani. Muutama mimmuli tuntui melkeinpä humoristisesti pitävän tiuhaa säilöön joutumista elämäntapana. Yksi kaveri kertoi joutuneensa kiinniotetuksi aivan tapahtumien alkuvaiheessa, siis noin klo 18, ollessaan matkalla polkupyörällä kotoaan serkkunsa riparijuhlaan. Oli kysynyt parilta poliisilta, saako Kiasman ohittaa pyörätietä pitkin. Nämä eivät olleet vastanneet, ja kun piiritys ei edes vielä ollut täydellinen, hän oli päätellyt että voi. Sitten olikin muitta mutkitta napattu kiinni. Onneksi fillari oli kuulemma tallessa. Olen taipuvainen uskomaan kertomukseen.

Olen samalla taipuvainen uumoilemaan, että tämä posketon näytös kokonaisuutena oli jonkin autoritaarisen ulkovallan vaatima seremonia. Sitä moni muukin kiinniotettu uumoili.

Vaikka mitään henkilökohtaista asiattomuutta en kokenut, voin paljastaa, että on mukavampiakin tapoja viettää aikaansa kuin olla noin 17 tuntia yhtäjaksoisesti suljettuna noin 6 neliön juoppoputka-selliin, jossa kolme jäpikästä jakaa yhtä ohutta patjaa yläruumiinsa alla joutuen ainakin puoliksi makaamaan kylmällä betonilattialla. Peitteitäkään ei ollut. Saati mitään lukemista, tekemistä tai kynää ja paperia. Kokoaikainen pirullinen päänsärky, joka jatkui Pikkuroballa, oli henkilökohtainen bonus.

Kännykkä takavarikoitiin meiltä kaikilta kuulemma pariksi vuorokaudeksi. Tiettävästi tutkitaan, kuka on soitellut siihen puhelinnumeroon, jossa jonkin kiertävän tiedon mukaan räyhämiekkarin järjestäjien piti kertoa, minne oikeasti sännätään mitä tekemään. Minä en.

Sormenjäljet ja dna-koodi ovat nyt tallessa siltä varalta, että sattuisin unohtamaan, kuka olen.

V.K.