Kaupunki unena ja totena
Kirjoitettu vuosina 03-04. Olen yhä samaa mieltä.
Joukko ihmisiä seisoo pysäkillä. He näkevät samat rakennukset, näyteikkunat, mainoskilvet, puut, autot, roskat, pulut, pensasaidat, ehkä jopa toisensa. He näkevät saman maiseman ja todellisuudessa jokainen erilaisen. Todellisin todellisuus on pään sisällä: merkitykset, muistot, odotukset.
"Kukka pois ikkunalta, arkkitehti tulee." En halua määrätä ihmisiä suoraan riviin. En voi enkä halua määrätä mielikuvia tai niiden merkityksiä. Tietysti haluaisin säätää toisten päätä, jos heidän ajatuksensa ovat typeriä, tuhoisia tai julmia. Mutta tiedän, ettei se onnistu määräämällä. Tiedän senkin, että peilikuva ei aina ole peilin vika.
Haluaisin nähdä, millaisena joku toinen näkee kiven, jolla istun. Nähdä välähdyksiä muiden unista, luopumatta omistani.
Haluaisin osata sovittaa yhteen elämäntapoja ja haaveita tai ainakin sallia niiden olemassaolon rinnakkain. Siinä määrin kuin se on mahdollista. Hyväksyn ja vähintäänkin ymmärrän, että koira näkee puun hiukan eri tavalla kuin ihminen.
Rakastan epätodellisen hiljaista kesäaamun kaupunkia. Myös työn äänissä on hohtoa. Rakastan soittoa ja sorinaa, jotka sallivat minun etsiä paikkani pakottamatta.
Liikenteen melumattoa en rakasta. Päällekäyvää tyrkytystä, tärykalvoihin tunkeutuvia uskomattoman reippaita erikoistarjouksia, joilta perheen pienimmätkään eivät unhoon jää, en rakasta. Menen juomaan kahvini muualle.
Antaisin kaupungin valua maaseudulle vähitellen ja luontevasti, hyvälle rakennusmaalle ratojen ja teiden varteen, peltoja kaihtaen. Pelto on pitkää ihmisten työtä ja sitä ennen vielä pitempää jääkauden, sateen ja pikkueliöiden työtä. Pyhää maata.
Antaisin Helsingin rakentamattoman keskustan - Töölönlahden etelälaidan, koko Suomen tuulikaapin - muodostua oleskelutilaksi. Kansan keitaaksi vailla prameutta.
Tsaarinvallan paraatitori meillä jo on ja komea onkin, hyvä niin. Tasavallan paraatitoria sen kilpailijaksi emme tarvitse, 1930-luku meni jo. Ei sellaisesta edes tulisi uskottavaa tänään tehtynä. Makasiinit ja pengerrysten vanhat kivimuurit ovat osa minun untani, mieleni maisemaa. Kertokaa omanne: kuuntelen, vaikka en välttämättä taivu.
Emme tiedä, mitä tulevat sukupolvet haluavat elämältään ja ympäristöltään - tai mitä haluaisivat jos osaisivat kuvitella - mutta moraalinen velvollisuutemme on jättää heille valinnanvaraa. Säilyttää heille myös menneisyys, ajan pitkä virta, nähtävillä ja koettavissa.
Nykyhetki kasvaa ikuisuudeksi, jos ikuisuutta ei ole kitketty pois.
|
|
Makasiinit purettiin. En anna sitä koskaan anteeksi. Kokoomus kannatti purkamista ryhmänä suruttomasti ja pilkallisesti. Ainoat demarit sillä kertaa valtuustossa, jotka uskalsivat uhmata heidän ryhmäpäätöstään, olivat Osku Pajamäki ja Harri Saksala. |